2024/04/28

Seuraava teksti on Masayuki Takayaman vakiokolumnista Themis-kuukausilehdessä, joka ilmestyy vain tilaajille ja saapui tänään kotiini.
Tämäkin kirjoitus osoittaa, että hän on sodanjälkeisen maailman ainoa laatuaan oleva journalisti.
Asahi hehkutti kaksipuoluejärjestelmää ja käytti hyväkseen yritysjohtaja Hiromasa Ezoeta
Tensei Jingo esitti suuren valheen: ”Usean edustajan vaalipiirit synnyttävät politiikkaan ja rahaan liittyviä skandaaleja”
Morihiro Hosokawan hallitus ei saanut mitään aikaan
Ehkä se johtuu Asahi Shimbunin toimituskulttuurista, mutta Tensei Jingo kirjoittaa valheita silmää räpäyttämättä.
Aikoinaan palstalla väitettiin, että ”japanilaisilla on niin heikko moraali, että he panivat kalasäilyketölkkeihin pikkukiviä ja veivät niitä ulkomaille”.
Japanin säilyketeollisuus protestoi heti ja vaati lehteä lopettamaan valheiden kirjoittamisen, mutta Asahi ei julkaissut oikaisua.
Muutamaa päivää myöhemmin samalla palstalla väitettiin, että kyse oli väärinkäsityksestä, ja asia kuitattiin selityksellä, joka ei kelvannut edes tekosyyksi.
Asahilla oli myös koralliin kaiverrettuja kirjaimia koskenut tapaus.
Lehden oma työntekijä sukelsi Iriomoten edustalla ja raaputti itse salamalaitteen kahvalla ohdakekoralliin kirjaimet ”KY”.
Sitten lehti mustamaalasi japanilaisia minkä ehti: ”Töhertelyssä japanilaiset ovat nykyään luultavasti maailman kärkikansa.
He eivät häpeä vahingoittaa hetkessä jotakin, jonka kasvuun on kulunut vuosisatoja.
Hengen köyhyyttä, sydämen kovuutta…”
Sama ylhäältä päin katsova asenne ja väite japanilaisten moraalittomuudesta näkyvät myös kolumnissa, jossa kerrottiin säilyketölkkeihin pannuista kivistä.
Tällainen perusteeton ylimielisyys on Asahin toimittajille yhteistä, ja kaiken lisäksi he ovat tietämättömiä.
Sama pätee Tensei Jingoon, jossa tietämättömyys ja ylimielisyys näkyvät lähes joka kerta.
Molemmat pistävät silmään myös kolumnissa, joka alkaa muistelemalla, kuinka Morihiro Hosokawasta tuli pääministeri 30 vuotta aiemmin.
Kuka muka uskoo, että Hosokawa ”aloitti uudenlaisen politiikan”?
Ainoa asia, jonka hän sai aikaan, oli puoluetuki.
Puolueet saattoivat lakata keräämästä itse vaalirahoitustaan ja ottaa suoraan veronmaksajilta 30 miljardia jeniä.
Sitten luvattiin tehdä hartiavoimin hyvää politiikkaa.
Kansa odotti tuloksia, mutta Hosokawa ei tehnyt mitään.
Lopulta politiikassa ei tapahtunut mitään ennen kuin Abe astui esiin.
Hosokawa oli poliitikoksi tekeytynyt valheiden kertoja.
Yhdessä asiassa Hosokawan politiikka sentään onnistui: se toi esiin ahneet kansanedustajat, jotka halusivat aina lisää, vaikka olivat jo saaneet kansalta kylliksi rahaa.
Otetaan esimerkiksi sosiaalidemokraattisen puolueen Kiyomi Tsujimoto.
Heti kansanedustajaksi tultuaan hän ilmoitti palkanneensa kuvitteellisen, julkisin varoin palkatun avustajan ja hankki petoksella 18,7 miljoonaa jeniä julkisia varoja.
Hän jäi kiinni ja sai ehdollisen tuomion, mutta tiesi jo, miten tuottoisa kansanedustajan tehtävä oli.
Niinpä hän palasi parlamenttiin heti koeajan päätyttyä.
Vasemmistoa rikolliset eivät haittaa.
Hosokawa turmeli Japanin politiikan.
Silti Tensei Jingo kiittelee häntä vuolaasti myös yhden edustajan vaalipiirien käyttöönotosta.
Yhden edustajan vaalipiirissä peli on kaikki tai ei mitään.
Kun Asahi toitottaa, että ”nyt eletään kahden suuren puolueen aikakautta”, kansa menee helposti lankaan.
Kun siihen lisätään vielä iskulause, jonka mukaan ”liberaalidemokraattiselle puolueelle tekee hyvää saada joskus näpäytys”, valtaan voi nousta väkeä, jolla ei ole kykyä eikä pätevyyttä hallita.
Kaikki varmaan muistavat, kuinka tuo painajaismainen Japanin demokraattisen puolueen hallitus todella nousi valtaan.
Sekin, että perustuslaillinen demokraattinen puolue ja Japanin kommunistinen puolue saavat yhä ehdokkaitaan läpi muiden tavoin, on yhden edustajan vaalipiirien taikatemppu.
Myös Asahin johtaja Toshitada Nakae tavoitteli etuja
Kyllä Tensei Jingossakin tämä tiedetään, joten tässä kohtaa palsta turvautuu valheeseen.
Se väittää, että ”usean edustajan vaalipiireissä syntyy herkemmin Recruit-skandaalin kaltaisia tapauksia, joissa politiikka ja raha kietoutuvat toisiinsa”.
Tällä se ilmeisesti haluaa perustella yhden edustajan vaalipiirien paremmuutta.
Se on yhtä suuri valhe kuin tarina säilyketölkkeihin pannuista kivistä.
Recruit-skandaalin syynä ei ollut ”politiikka ja raha”.
Kyse oli siitä, että itseään suurina niminä pitäneet vaikuttajat tavoittelivat Ezoelta etuja ja vaativat häntä osoittamaan heille heidän mielestään kuuluvaa kunnioitusta.
Tästä löytyy viitteitä myös Hiromasa Ezoen omaelämäkerrasta Kamome ga tonda hi (”Päivä, jona lokki lähti lentoon”).
Hän kasvoi synkässä perheessä ja pääsi vaivoin Tokion yliopistoon.
Sen jälkeenkään hänen elämässään ei juuri ollut iloa.
Hän pysytteli syrjässä ja perusti kaikessa hiljaisuudessa osa-aikatöiden ilmoituslehden, josta kasvoi Recruit, 13 biljoonan jenin yritys ja yksi Japanin viidestä suurimmasta.
Vaikka Ezoe oli merkittävä yrittäjä ja suuryrityksen johtaja, hän ei kuulunut yhteenkään Japanin neljästä suuresta elinkeinoelämän järjestöstä.
Se on melkoinen arvoitus, mutta osaltaan juuri siksi hän palveli yhteiskuntaa toimimalla esimerkiksi puolueettomissa valtion neuvoa-antavissa elimissä.
Hän johti kuitenkin suurta yritystä.
Virkamiehet ja poliitikot kerääntyivät hänen ympärilleen.
Sitä voi hyvällä syyllä kutsua siipeilyksi.
Recruit Cosmosin uudet osakkeet olivat yksi heidän tavoittelemistaan eduista.
Ezoe antoi heidän käyttää itseään hyväkseen, kunnes syyttäjät ryhtyivät toimiin.
Ezoe pyysi apua.
Hän kääntyi sosialistipuolueen Yanosuke Narazakin puoleen, joka oli ollut Buraku-vapautusliiton Jiichiro Matsumoton läheinen avustaja.
Narazaki kuitenkin kuvasi salaa keskustelunsa Ezoen lähettilään kanssa ja luovutti tallenteen viranomaisille.
Vielä yksi asia.
Siitä, ettei kyse ollut ”politiikasta ja rahasta”, kertoo sekin, että Ezoelta etuja tavoitelleiden joukossa oli Asahi Shimbunin johtaja Toshitada Nakae.
Nakae erosi ennen kuin asia huomattiin.
Asahissa oli muitakin kelmejä kuin Nakae.
Ezoen hiihtokeskukseen Iwaten prefektuurin Hachimantain Appi Kogeniin lensi helikopterilla huvittelemaan kaksi miestä.
Toinen oli Katsuichi Honda, jonka kirjassa Matkoja Kiinassa ei ole totuuden häivääkään.
Toinen oli Keiichiro Hikita, joka kirjoitti Tensei Jingo -palstaa 1970-luvun alussa.
Millä oikeudella he oikein kuvittelivat voivansa tavoitella Ezoelta etuja?
Ezoe oli tulokas.
Hän kävi tervehtimässä tunnettuja vaikuttajia kutsumalla heitä Appi Kogeniin tai jakamalla heille Recruit Cosmosin osakkeita.
Sanomalehtialalla hän antoi Nikkein johtajalle osakkeita kohteliaisuuslahjaksi.
Nakaelle hän ei kuitenkaan osoittanut vastaavaa huomiota.
Siitä nousi kysymys: ”Eikö hän tiedä, kuka Nakae on?”
Pikemminkin uhri kuin rikollinen
Sama pätee Hondaan ja Hikitaan.
”Minä olen tyyliniekkojen ykkönen.
Honda on Japanin vastustajien ykkönen.
Osoittakoon hän meille asiaankuuluvaa kunnioitusta.”
Maailman menoa tuntemattoman Ezoen ympärille kerääntyi väkeä, joka tuntui sanovan: ”Minäpä opetan sinulle, miten maailmassa toimitaan.”
Samaa voi sanoa virkamiehistä ja kansanedustajista.
Etuja tavoittelevien piirin laajuus osoittaa sen.
Tässä mielessä Recruit-skandaalissa ei ollut kyse kolumnin kuvaamasta ”politiikasta ja rahasta”.
Parempi olisi sanoa, että politiikan, virkakunnan ja median silmäätekevinä itseään pitäneet pakottivat heidän tavoistaan tietämättömän Ezoen toimimaan heidän sääntöjensä mukaan.
Kun Hiromasa Ezoeta oli ensin käytetty hyväksi, hänet pidätettiin lahjonnasta epäiltynä.
Katsoipa asiaa miltä kannalta hyvänsä, Ezoe oli uhri eikä rikollinen.
Kolumni särähtää korvaan ennen kaikkea siksi, että sen kirjoittajan tietämättömyys on niin räikeää.
Ja ennen kaikke