Tohtori Toynbee ylisti suuresti Japanin lopullista voittoa länsimaisesta imperialismista… mutta se, että Japanin kansa itse kieltää tämän saavutuksen, on tekijä, joka vaarantaa maailman.

10. tammikuuta 2022

Seuraava on Reitaku-yliopiston apulaisprofessori Jason Morganin kirjoituksesta, joka on julkaistu tämän päivän Sankei Shimbun-lehdessä.

Se on välttämätöntä luettavaa paitsi japanilaiselle yleisölle myös ihmisille kaikkialla maailmassa.

Tämänpäiväisessä Sankei Shimbun-lehdessä tämän kirjoituksen jälkeen oleva kahden sivun artikkeli paljastaa selvästi, että Japanin kommunistinen puolue ja perustuslaillinen demokraattinen puolue eivät ole muuta kuin siirtomaamentaliteetin puolueita.

Kommunistinen puolue oli alusta alkaen Kominternin satelliittipuolue, ja vielä tänäkin päivänä se on kommunismin kanssa samoilla linjoilla oleva Japanin vastainen puolue.

”Valkoisten laivojen” saapuminen ja Japanin hallintokriisi

Eräänä päivänä Japanin saariston rannikolle ilmestyy yhtäkkiä vieraan lipun alla purjehtiva alus.

Sen johtaja väittää, että alus on tullut hakemaan keskinäistä rauhaa ja vaurautta.

Uhkaava asento on kuitenkin ilmeinen.

Eikö keskinäisen rauhan sijaan todellinen tavoite olekin uuden järjestyksen luominen läntiselle Tyynellemerelle?

Japania ympäröivistä valtioista on todellakin yksi toisensa jälkeen tulossa tämän aluksen omistavan maan asiakasvaltioita.

Silti vuosikymmeniä kestäneen rauhan turruttama Japanin hallitus epäröi vastata.

Japanin byrokraatit siirtävät loputtomasti vastuita ja uskovat, että asioiden hoitaminen samalla tavalla kuin aina toimii jotenkin.

Onko Japani ajoissa? Voiko se suojella itsenäisyyttään?

Ahdistus leviää. Tulevaisuus on epävarma.

Edellä mainittua lukiessa monelle saattaa tulla mieleen historiallinen hetki vuonna 1853, jolloin kommodori Perryn ”mustat laivat” saapuivat Yhdysvalloista.

Mutta tämä ei ole historiaa – tämä on kriisi, joka on meneillään juuri nyt.

Ei Edo-kauden loppupuolta, vaan nykypäivän kansallinen kriisi.

Vuonna 2022 Japania uhkaavat ulkomaiset alukset ovat Kiinan rannikkovartioston aluksia, jotka ovat raskaasti aseistettuja ja toimivat Kiinan rannikkovartiolain mukaisesti.

Ne toimivat lainvalvonnan varjolla ja ansaitsevat lempinimen ”toinen laivasto”.

Nämä ovat ”valkoisia laivoja”, eivät mustia laivoja.

Kiina ei tuo Japanille rauhaa tai vaurautta, vaan uuden järjestyksen läntiselle Tyynellemerelle – ja lopulta koko maailmalle.

Viime vuoden joulukuussa Sargis Sangari, Yhdysvaltain armeijan eläkkeellä oleva everstiluutnantti ja henkilökohtainen ystäväni, soitti Tokion lainsäätäjille ja virkamiehille hälytyksen Japanin kansallisesta turvallisuudesta.

Sangari on Lähi-idän asioihin keskittyvän ajatushautomon perustaja ja toimitusjohtaja.

Sangarin mukaan kyseessä on vuoden 1853 toistuminen.

Kiinan nousu, kuten aikoinaan Amerikan nousu, on maailmanlaajuinen pelimuutos.

Japanin tavanomainen tapa toimia ei riitä.

Hän esitti myös toisen tärkeän huomionarvoisen seikan:

Yhdysvallat osoittaa Japanin kanssa asioidessaan eräänlaista ”uuskolonialismia”.

Huoli epäterveestä riippuvuudesta

Mitä ”uuskolonialismi” tarkoittaa tässä yhteydessä?

Se viittaa siihen, että Yhdysvallat on laajentanut keisarillista vaikutusvaltaansa Manner-Japaniin Japanin keisarikunnan hajottua toisen maailmansodan jälkeen.

Miksi japanilaiset poliitikot eivät yritä puolustaa omaa maataan?

Ehkä syy on tässä uuskolonialistisessa ajattelutavassa.

Vain kolmen vuoden kuluttua vietetään sodanjälkeisen hallinnon 80-vuotispäivää, mikä on tuskin juhlimisen arvoinen virstanpylväs.

Valitettavasti Amerikan uuskolonialismi on normalisoitunut Japanin poliittisen eliitin keskuudessa.

Tästä epäterveestä riippuvuudesta Sangari varoittaa.

Ennen kuin Japanin poliitikot kohtaavat Kiinan, he eivät pysty edes saamaan itseään diplomaattisesti boikotoimaan niin sanottuja ”kansanmurhaolympialaisia”.

Tässä uuskolonialistisessa järjestelmässä Japani näyttää luovuttaneen itsemääräämisoikeutensa – ja ehkä jopa identiteettinsä kansakuntana.

Voidaan väittää, että tämä on ongelma, jonka Yhdysvallat loi, joten Japani vain niittää sitä, mitä kylvettiin.

Sodasta on kuitenkin kulunut lähes 80 vuotta – Japani ei voi enää syyttää Amerikkaa.

Vapautuminen sodanjälkeisestä hallinnosta on nyt Japanin omalla vastuulla.

Olisiko Japanin kansalle todella yhdentekevää, jos heidän maastaan tulisi osa Kiinaa?

On ymmärrettävää, että modernin historian monimutkainen perintö – joka sisältyy jo sanaan ”sodanjälkeinen hallinto” – saa Japanin epäröimään Kiinan kohtaamista.

Nähdäksemme selvästi meidän on ymmärrettävä moderni historia kunnolla.

Yksi historian julmista ironioista on se, että Japani menetti oman itsenäisyytensä suojellakseen muiden Aasian kansojen suvereniteettia länsimaiselta imperialismilta.

Se on syvästi monimutkainen historia.

Nykyhistoria ei kuitenkaan yksinään määrää Japanin kohtaloa.

Sota ja sodanjälkeinen hallinto eivät ole Japanin kokonaisuus.

Kun tarkastellaan historiaa pidemmällä aikavälillä, käy selväksi, että Japanin oleminen vieraan imperiumin hallinnassa on täysin epänormaali tila.

Kiinan kommunistisen puolueen painajaisen välttäminen

Brittiläinen historioitsija Arnold Toynbee tunnusti 1930-1950-luvuilla kirjoitetussa teoksessaan A Study of History Japanin sivilisaation ainutlaatuisuuden.

Myös amerikkalainen valtiotieteilijä Samuel Huntington korosti vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassaan The Clash of Civilizations Japanin sivilisaation yksilöllisyyttä.

Japani on suuri sivilisaatio, jolla on runsaasti historiallista itsenäisyyttä ja kulttuuri-identiteettiä – se ei kuulu mihinkään muuhun valtakuntaan.

Jos tämä historiallinen kehityskaari vihdoin ymmärretään kunnolla, on selvää, mitä Japanin on tehtävä.

Japanin on tarkistettava Yhdysvaltojen määräämää perustuslakia, joka on sen uuskolonialistisen aseman henkilökortti, tunnustettava itsepuolustusjoukot perustuslaissa oikeaksi armeijaksi, vahvistettava sen voimavaroja ja valmistauduttava täydellisesti kaikkiin Kiinan asettamiin haasteisiin.

Toynbee ylisti Japanin lopullista voittoa länsimaisesta imperialismista.

Kuitenkin se, että japanilaiset itse kieltävät nyt tämän saavutuksen, on muodostumassa maailmanlaajuisen vaaran lähteeksi.

Murskata se painajaismainen ”uusi järjestys”, jonka Kiinan kommunistinen puolue yrittää tyrkyttää Japanille ja koko maailmalle,

Japanin on saatava takaisin itsenäisyys, jonka se kerran menetti yrittäessään suojella muita Aasian kansoja länsimaisilta imperiumeilta,

ja lopultakin luopua asemastaan Yhdysvaltojen uussiirtomaana.

Ellei Japani tee tätä, seuraava sukupolvi ei voi enää periä kansakuntaa nimeltä Japani.

Maa saattaa hyvinkin joutua Kiinan kommunistisen puolueen hallintaan.