Seuraava on edesmenneen herra Nishibe Susumun kirjasta “The Mass Media Will Kill the Nation”.
Kaikkien Japanin kansalaisten, jotka voivat lukea painetun sanan, on nyt mentävä lähimpään kirjakauppaan tilaamaan.
Muu maailma tietää käännöksestäni, että sama pätee maanne joukkotiedotusvälineisiin.
Miksi joukkotiedotusvälineiden poikkeuksellinen villitys toistui monta kertaa?
Lehdistön sääntöharrastuksen ulkopuolella ihmisten olisi väistämätöntä seurata sitä, jos se tapahtuisi ensimmäistä kertaa.
Kuitenkin, jos yritän hieman jäljittää Japanin nykyhistoriaa, niin joukkotiedotusvälineiden hölynpöly ja se, että kaikki ovat ymmällään siitä, mikä oli hetkessä vaivaa, on noussut esiin useaan otteeseen.
Esimerkiksi Manchurian tapauksessa se lähetti jokaisen sanomalehden hurraan Japanin armeijan etenemiseen.
En ole “sodanvastainen” tai “sotilaavastainen”, joten en yleensä halua kutsua sotaa pahaksi, mutta ei ole epäilystäkään siitä, että joukkotiedotusvälineet yllyttivät sodan joka tapauksessa.
Tai kun Saito Takao piti armeijan puhdistuspuheen eristyksissä ja ilman tukea, media pakotti hänet menemään parlamentista ja pitämään sotilaiden kanssa melua.
Näin ollen edes pintapuolinen katse sotaa edeltävään historiaan ei johda uskomaan, että sota johtui muutaman sotilasmiehen ylimielisyydestä tai huijauksesta.
On lukuisia tapauksia, joissa joukkoviestinnällä on keskeinen rooli sodan kiihottajana, ja sitä vastustavat liberaalit haudataan joukkolynkkaukseen yksi toisensa jälkeen.
Media on tästä lähes kokonaan vaiti.
Se ei ole poikkeus sodan jälkeen.
Itseni esimerkkinä menin 20-vuotiaana oikeuteen, joka oli myös poliisin kiinnijäämä, nuorimpana äärivasemmiston johtajana vuoden 1960 Japanin ja USA:n turvallisuussopimuksen tarkistusta vastaan. Se oli.
Myöhemmin itse pohtiessani ja päätellen tulin siihen johtopäätökseen, että tämä Japanin ja Yhdysvaltojen turvallisuussopimuksen tarkistus oli Japanin näkökulmasta perusteltua, eikä vasemmiston teorioille tai teoille ollut mitään perustetta.
Totesin sen myös lauseessa.
Muuten, joukkotiedotusvälineet kehittivät myös kritiikkikampanjaa turvallisuutta vastaan ​​60 vuoden ajan.
Kuitenkin jopa sen historiallisen arvion jälkeen, että 60 vuoden turvallisuus oli ollut varsin hyödyllistä Japanin kansalle ja japanilaiset vakiintuivat japanilaiseen yhteiskuntaan, media pohtii heidän puheensa ja käyttäytymistään. Se ei ole.
On liikaa laskea yliraportointia tai vääristynyttä mediaraportointia sodan jälkeen.
Sitä kritisoivat myös monet kirjat.
Näyttää esimerkiksi siltä, ​​että niin kutsuttu Nanjingin verilöylytapaus, jossa Japanin armeija teurasti 300 000 kiinalaista, on väärennös; on mahdollista kieltää pidempään kuin se on ainakin vahvaa.
Jotkut näkyvät sanomalehdet ovat kuitenkin kampanjoineet kritisoidakseen “verilöylyä”, mutta ne eivät ole selvillä liiallisesta raportoinnista.
He eivät edes tee siitä keskustelun aihetta.
Viimeaikaisissa esimerkeissä niin sanotut oppikirjaongelmat ovat myös todellisia. Esimerkiksi tiedotusvälineet raportoivat, että japanilainen oppikirja “Invasion” kirjoitettiin uudelleen muotoon “edistyminen”.
Tämä sai Kiinan hallituksen kritisoimaan Japania, ja Japanin ministeri pyysi sitä anteeksi.
Pian sen jälkeen kävi ilmi, ettei ollut olemassa tosiasiaa, että “hyökkäys” olisi kirjoitettu uudelleen “etenemiseksi”, kun tarkastelimme sitä.
Joukkotiedotusvälineet eivät kuitenkaan myönnä vääriä tietojaan muutamia sanomalehtiä lukuun ottamatta.
Sitä paitsi joukkotiedotusvälineet teki isoa melua, mutta kun ääni loppui, kävi selväksi, että se oli vain hulinaa, ja se totesi myös, että kyseessä oli informaation sekaisin sisältävä huijaus.
Synti, joka osoitti japanilaisen kulttuurin taantumista.
Miksi japanilaiset eivät muista sitä tarkasti?
Mikset muista median kyseenalaista historiaa?
Vaikka kärsimmekin tällaisesta kulttuurisesta muistinmenetyksestä, emme voi sanoa, että kyseessä on edistyneen tietoyhteiskunnan saapuminen.
Koska se ei ole vain tietoa, vaan tieto, mukaan lukien arvo ja merkitys, on välttämätöntä.
Tieto, joka ei sisällä merkitystä tai arvoa, on vain symboli.
Ja tietääksemme, mikä tiedon merkitys ja arvo on, meidän on tehtävä arvio niiden menneisyyden kertymisen valossa.
Tieto, joka ei sisällä merkitystä tai arvoa, on vain symboli.
Koska olemme äärimmäisessä amnesiassa menneisyydestä, odotamme vain niin sanottua symbolista stimulaatiohetkeä, jossa ohimenevä tieto on välitöntä tai jännittävää.
Symboli on koodi, jolla ei ole merkitystä, ja se on robotti, ei ihminen, joka reagoi sellaiseen.
Nyky-yhteiskunnalla on näkemys ikään kuin se olisi siirtynyt “merkkiherruuden” tai “puolikratian” aikakauteen.
Sitä ei sanota vain Japanissa vaan myös länsimaisessa yhteiskunnassa.
Merkitykset ja arvot huuhtoutuvat pois, ja vain symbolit, jotka sisältävät muutamia määritelmiä ja etuja, ovat juuttuneet mieleemme.
Puolidemokratian aika on todellakin tulossa.
Mutta emme ole valmiita sitoutumaan puolikratiaan.
Jos valmistauduit siihen, miksi liikut alakoulun kotihuoneessa vaihdetun ulottuvuuden lapsuuden merkityksessä ja arvossa, kuten ‘easy voittoa ei anneta anteeksi”, koskien Recruit-tapahtumaa? Hm?
Jos ‘Domination by Sign’ -ajasta olisi mahdotonta päästä eroon, se olisi ollut teknisempi ja hienostuneempi tapa ilmaista asioita esimerkiksi käyttämällä hienostunutta parodiaa.
Meillä on ilmaisukyky.
Mutta emme tehneet.
Yritimme vain sanoa, että se on puolikratia, eikä sitä voida erottaa todellisen arvon merkityksen ja universumin ulottuvuudesta.
Siitä huolimatta jätimme huomiotta pyrkimyksemme löytää ja keksiä merkitystä ja arvoa mielessämme.
Niinpä he toivat vanhan arkun vanhan siteen ja taantuivat lapsellisessa merkityksessä ja arvossa, kuten “emme salli helppoa voittoa”.
Siinä mielessä Recruit-tapaus oli iso ja hauska tapahtuma, joka osoittaa meille selvästi japanilaisten kulttuurisen taantuman.
Ilmaisutoiminnassa merkin ja symbolin roolin kasvaessa merkitys ja arvo huononevat. Lopuksi, sodanjälkeisiä demokraattisia latteuksia, vallanvastaisuutta, huudetaan tietäen, että se on tyhjä sana.
Tämä jakso jatkuu.