2024-01-18
Seuraava teksti on ote Canon Institute for Global Studies -instituutin tutkimusjohtajan Taishi Sugiyaman artikkelista.
Se julkaistiin tämän päivän Sankei Shimbunissa otsikolla ”Älkää antako Japanin tehdä itsemurhaa energian perussuunnitelmallaan”.
Se on pakollista luettavaa paitsi Japanin kansalle myös ihmisille kaikkialla maailmassa.
Kaikki tekstissä olevat korostukset otsikoita lukuun ottamatta ovat minun.

Japania ympäröivä geopoliittinen tilanne on vakava.
Seitsemännessä energian perussuunnitelmassa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin asettaa turvallisuus ja talous etusijalle.
Talous on tärkeä myös siksi, että se muodostaa kansallisen turvallisuuden perustan.

Japanin ja Euroopan teollisuuden joukkopako

YK ilmastonmuutosta koskevaan puitesopimukseen perustuvan Pariisin sopimuksen mukaan jokaisen maan on toimitettava vuoden 2035 numeerinen CO₂-päästötavoitteensa helmikuuhun 2025 mennessä.
Japanin hallitus ryhtyy tarkistamaan seitsemättä energian perussuunnitelmaa, ja hallituksen ajatuksena näyttää olevan esittää sen kanssa yhdenmukainen CO₂-tavoite.
Tämä on kuitenkin äärimmäisen vaarallista.
Syynä on se, että kansainvälisissä neuvotteluissa vaatimustaso on noussut jyrkästi.
Viime vuoden lopulla pidetyssä COP28-kokouksessa esitettiin tavoitteeksi maailmanlaajuisten päästöjen vähentäminen 60 prosentilla vuoteen 2035 mennessä vuoden 2019 tasosta.
Jos Japani mukautuu tähän tavoitteeseen, se merkitsee käytännössä kuolemantuomiota teollisuudelle.
Teollisuus pakenee jo nyt EU ja Japanista, joissa CO₂-sääntelyä kiristetään kohtuuttomasti.
Saksan kemianteollisuus supistaa tuotantoaan kotimaassa, samalla kun alan suurin yritys BASF investoi kymmenen miljardia euroa rakentaakseen tehtaan Kiinaan.
Myös Japanin terästeollisuus sulkee kotimaisia tehtaitaan, samalla kun se rakentaa masuuneja Intiaan ja ostaa yhdysvaltalaisen teräsyhtiön.
Vaikka hallitus jakaisi tukiaisia houkutellakseen joitakin yrityksiä, niiden rahoitus koituisi lisäkustannuksiksi muille yrityksille.
Lukemattomia yrityksiä ei voida estää lähtemästä joukoittain maasta.
Kyse on kansakunnan olemassaolosta.

Maailman hiilestä irtautumisen loppu

Viime vuosina sekä EU että Yhdysvalloissa vallassa ovat olleet vasemmistolaista politiikkaa edistävät hallinnot.
Nyt kansalaisten viha on kuitenkin räjähtänyt hallitsemattoman maahanmuuton vuoksi.
Seuraavaksi myös hiilestä irtautumista koskeva politiikka on herättänyt katkeruutta, kun sähköautojen pakottamisesta, uusiutuvan energian käyttöönotosta ja muista toimista kansalaisille aiheutuva taakka on käynyt ilmeiseksi.
Jos Yhdysvalloissa valitaan tämän vuoden lopulla republikaaninen presidentti, oli hän sitten Trump tai joku muu, maa vetäytyy Pariisin sopimuksesta ja lakkauttaa Green Dealin eli hiilestä irtautumisen politiikan.
EU oikeistopuolueet ovat alkaneet voittaa kansallisia vaaleja toisensa jälkeen, ja niiden odotetaan menestyvän voimakkaasti myös tämän vuoden kesäkuun europarlamenttivaaleissa.
Entä globaali etelä?
Jo viime vuoden lopulla pidetyssä COP-kokouksessa se torjui heti alkuunsa G7-maiden vaatimuksen ”hiilestä irtautumisesta vuoteen 2050 mennessä”.
Pariisin sopimus on ajautunut täydelliseen umpikujaan, ja vain kehittyneet maat takertuvat itsetuhoisiin tavoitteisiin.
Sekä Yhdysvaltain Bidenin hallinnon että Saksan koalitiohallituksen, johon vihreät kuuluvat, kannatus on heikko.
Tästä huolimatta ympäristöideologia muuttuu kansainvälisissä neuvotteluissa yhä äärimmäisemmäksi, koska nämä hallinnot haluavat miellyttää vasemmistolaista kannattajakuntaansa.
Ne asettavat ”kunnianhimoisia” CO₂-tavoitteita ja vaativat Japania mukautumaan niihin.
Jos republikaanit kuitenkin voittavat presidentinvaalit, Yhdysvallat tekee täyskäännöksen ja hallitsee maailmaa suurena fossiilisten polttoaineiden tuottajamaana.
Jos EU jatkaa nykyisellä tiellään, se tekee itsemurhan nettonollapolitiikallaan eli hiilestä irtautumisella.
Politiikan oikeistolaistuminen saattaa kuitenkin edetä jo tämän vuoden aikana, jolloin nettonollapolitiikasta ennen pitkää luovutaan.
Olipa kyse globaalista etelästä, Yhdysvalloista, Euroopasta tai mistä tahansa muusta maasta, hiilestä irtautuminen on mahdotonta, ja politiikan uudelleenarviointi on väistämätöntä.
Entä Japani?
Hiilestä irtautumisen lainsäädäntöä, jonka kustannusten arvioidaan olevan 150 biljoonaa jeniä kymmenessä vuodessa, viedään vakaasti eteenpäin.
Vauhtiin päässyt hallintokoneisto muistuttaa valtavaa laivaa, joka ei kykene muuttamaan suuntaansa edes jäävuoren ilmestyessä sen eteen.
Jos kehitys jatkuu tällaisena, Pariisin sopimuksen mukainen uhkarohkea CO₂-tavoite toimitetaan ja jaetaan seitsemännessä energian perussuunnitelmassa eri toimialoille.
Mitä siitä seuraa?
Sähkö- ja lämmityskustannukset nousevat jyrkästi, teollisuuden tyhjeneminen kiihtyy ja Japanin talous uppoaa.
Heikentynyt Japani ei kykene vastustamaan Kiinan vaikutusvaltaa, vaan siitä tulee Kiinan vasallivaltio, jossa sananvapautta ja poliittista vapautta saatetaan rajoittaa.
Se merkitsisi käytännössä Japanin kuolemaa.

Millainen seitsemännen energian perussuunnitelman pitäisi olla

Mitä seitsemänteen energian perussuunnitelmaan olisi kirjoitettava, jotta energiasta johtuva itsemurha voitaisiin välttää?
Ensimmäiseksi on alennettava sähkö- ja lämmityskustannuksia.
Kustannusten nousu heikentää kansallista voimaa ja vaarantaa turvallisuuden.
Tilapäisten sähkö- ja lämmitystukien sijasta kustannuksia on alennettava perusteellisesti seuraavien kolmen toimenpiteen avulla.
Ensimmäinen on ydinvoiman mahdollisimman laaja hyödyntäminen.
Kohtuuttomasta vaatimuksesta, jonka mukaan riskin pitäisi olla täysin olematon, on luovuttava.
Ydinvoiman käyttämättä jättämisestä turvallisuudelle ja taloudelle aiheutuvat riskit ovat paljon suuremmat.
Tämä johtuu siitä, että fossiiliset polttoaineet ovat tuonnin varassa ja uusiutuva energia on epävakaata ja kallista.
Toinen on fossiilisten polttoaineiden vakaa hankinta.
Fossiiliset polttoaineet ovat edelleen Japanin energiahuollon tukipilari.
Nykyisessä kuudennessa energian perussuunnitelmassa toimitusmäärät mitoitettiin väkisin liian pieniksi CO₂-tavoitteiden mukaisesti, mikä on vaikeuttanut polttoaineiden vakaata hankintaa.
Tätä typeryyttä ei pidä toistaa.
Kolmas koskee fossiilisia polttoaineita korvaavien teknologioiden kehittämistä.
Uusiutuvan energian, synteettisten polttoaineiden ja muiden vaihtoehtojen hätiköityä laajamittaista käyttöönottoa on vältettävä, ja huomio on keskitettävä kustannuksia alentavaan teknologiseen kehitykseen.
Jos käy ilmi, ettei jonkin teknologian kustannuksia ole mahdollista alentaa, sen kehittäminen on keskeytettävä ja palattava perustutkimukseen.
Lopuksi energian perussuunnitelmassa ei pidä asettaa toimialakohtaisia CO₂-päästökiintiöitä.
Uhkarohkeisiin tavoitteisiin perustuvat kiintiöt merkitsisivät teollisuudelle kuolemantuomiota ja aiheuttaisivat yritysten joukkopaon.
Pariisin sopimuksen osalta CO₂-tavoitteen toimittaminen hallituksen poliittisena linjauksena saattaa olla väistämätöntä, mutta sen jälkeen suunnitelmassa pitäisi tyytyä vain luettelemaan erilaisia toimenpiteitä ja tekemään sopimuksesta käytännössä vaaraton.
Tämä on kuitenkin huono vaihtoehto.
Paras vaihtoehto on vetäytyä tästä itsetuhoisesta sopimuksesta yhdessä Yhdysvaltojen kanssa.